Huomaa hetki perheessä: E niin kuin erota

Huomaa hetki -menetelmän toinen osa liittyy mielen toiminnan rauhoittamiseen ja tiedostamiseen. Toinen askel on nimeltään erota. Siinä huomaamisen ja pysähtymisen jälkeen pyritään erottamaan, mitkä ovat tilanteessa omat tunteet ja tarpeet ja mitkä itse asiassa toisen ihmisen.

Tunnistamattomat tunteet ovat hallitsemattomia. Ne ovat epämääräistä mössöä, joka stressitilanteessa sumentaa järjen. Usein sekoitamme omat ja toisen tunteet keskenään ja ajaudumme mukaan myös toisen tunnekuohuun. On hyödyllistä tunnistaa ja osata nimetä omia tunteita ja erottaa se, mikä on tässä minua ja mikä sinua.

Myös tarpeiden tunnistaminen ja tiedostaminen tuo tilanteeseen apua. Tunnekuohu syntyy siitä, että joku tai jotkut tarpeemme jäävät tyydyttymättä. Mikä on tuo tarve?

Jos pystyt nimeämään tunteet ja tarpeet, voit todennäköisesti ymmärtää itseäsi ja toista käsillä olevassa tilanteessa paremmin. Tunnet mahdollisesti myötätuntoa teitä kumpaakin kohtaan. Tämä lisää yhteydentuntua ja tuo sovinnon astetta lähemmäs.

Ja kun käsität, mitä tilanteessa tapahtuu, voit kokemuksen myötä ennaltaehkäistä saman tulevaisuudessa.

Aivojen tasolla erota-kohta vaatii kehittyneempiä aivojemme osia toimimaan ja tuo siten tasapainoa tunnekuohuun.

Tässä on esimerkki Huomaa hetki perheessä -kirjasta menetelmän kahdesta ensimmäisestä askeleesta ristiriitatilanteessa:

”Nelihenkinen perhe on lounaalla ravintolassa. Lapset menevät leikkialueelle ja lukevat siellä sarjakuvia. Kun pitää tilata ruokaa, lapset myöntyvät vanhempien ehdottamiin ruokiin, kasvisvartaisiin. Kun ne tuodaan pöytään, isompi lapsista sanoo:

– Mä luulin, että mä saan hampurilaisen!

– Sähän sanoit, että otat vartaan, vastaa vanhempi. – Et tainnut kuunnella, kun mä kysyin sulta.

– MUT MÄ HALUSIN HAMPURILAISEN

Vanhempi alkaa hermostua ja Huomaa, että on aika käyttää Huomaa hetki -menetelmää.

Erota: Vanhempi tajuaa, että lapsi on pettynyt annokseensa. Vanhempi huomaa olevansa loukkaantunut. Hän on tuonut perheen ravintolaan ja on ollut mukavaa ja sitten lapsi vaikuttaa kiittämättömältä. Hän kokee tilanteen epäoikeudenmukaiseksi ja epäkunnioittavaksi.”

Sama tilanne avautuu seuraavissa kirjoituksissani edelleen…

Kirjassani on lukuisia muitakin tosielämän esimerkkejä siitä, miten menetelmää käytetään arjen tilanteissa. Toivon, että siitä on sinulle kovasti apua! Kirjan voit lainata kirjastoista, ostaa sen tai tulla kurssilleni.

P.S. Tykkääthän myös Facebook-sivustani.
P.P.S. Huomaa hetki -grafiikan on suunnitellut häikäisevä graafikko Linda Praulina.

Tykkää & jaa:

Huomaa hetki perheessä: H niin kuin huomaa

Viime viikolla ilmestyi pitkän odotuksen jälkeen Huomaa hetki perheessä -kirjani. Kirjan ytimessä on idea, jota olen hahmotellut muutaman vuoden ajan pitäessäni kursseja vanhemmille ja lapsille. Tämä kirjoitus on ensimmäinen viiden sarjassa, jossa kerron Huomaa hetki -menetelmästä. Se on pinnanvenytyskeino. Kirjassani se on kehystetty haastaviin vuorovaikutustilanteisiin vanhemman ja lapsen välillä, mutta se toimii yhtä lailla oman tunnekuohun käsittelyyn ja ristiriitatilanteisiin muunkinlaisissa ihmissuhteissa.

Huomaa hetki -menetelmä koostuu hetki-sanan kirjaimista. Ensimmäinen osa on H niin kuin huomaa. Huomaa tarkoittaa menetelmässä sitä, että on tarpeen voida pysähtyä ja uskaltaa huomata ne tilanteet, jotka ovat itselle hankalimpia lapsen kanssa.

Pysähtyminen on kenties olennaisin teko, mitä voit arjessa tehdä. Silloin tapahtuu merkittäviä asioita. Ensinnäkin hidastat junaa, joka syöksyy pahimmillaan aivan väärille raiteille. Toiseksi pystyt valitsemaan toimintatapasi. Pysähtyminen ja pysähtymisessä viipyminen rauhoittaa kehomielen. Se laskee konkreettisesti stressitasoja ja rauhoittaa hermostoa.

Viestit silloin itsellesi, että kyseessä ei ole hätätilanne. Kun ymmärrät, että kyseessä ei ole hätätilanne, ymmärrät myös, että voit valita sen, kuinka toimit. Viestit rauhaa, yhteistyökykyä ja turvallisuutta myös lapselle. Usein ristiriitatilanteissa viestimme niiden sijasta tahattomasti paniikkia, stressiä ja vihaisuutta, mikä vain huonontaa tilannetta.

Huomaaminen on olennaisinta, koska silloin olet läsnä ja voit tavoittaa muun muassa empatian tunteet. Pystyt tekemään valintoja ja olemaan sosiaalisesti taitava. Tunnekuohussa aivot menevät taistele tai pakene -moodiin, joka “tyhmentää” ja tekee pahimmillaan aggressiivisemmaksi. Opi tunnistamaan sinulle tyypilliset stressin merkit, jotta voit vaikeissakin tilanteissa valita miten toimit.

Voit harjoitella vaikeiden tilanteiden tunnistamista kirjoittamalla ne ylös jälkikäteen. Kirjoita ensin tilanteen kuvaus, sitten, mitä ajattelit tilanteessa ja lopuksi keholliset tuntemuksesi kyseisessä tilanteessa.

Kehon stressireaktion tunnistaminen on olennainen osa tunnekuohujen tunnistamista ja hallintaa. Tunnistamalla stressireaktioita alat loiventaa tunnekuohua ja toimia vähemmän tavoilla, jotka voivat olla vahingollisia ihmissuhteelle. Loiventamalla tunnekuohua opetamme mallillamme, että kaikenlaiset tunteet saavat olla olemassa ja niitä on turvallista kokea.

Lisää keinoja voit lukea Huomaa hetki perheessä -kirjasta tai oppia ryhmässä Vanhemman pinnanvenytyskurssilla.

Tänään 27.10.2018 keskustelen Tunnetaidoista perheessä Helsingin Kirjamessuilla. Tervetuloa kuuntelemaan!

Tykkää & jaa:

MÄ EN HALUU LÄHTEE! – hetki huvipuiston portilla

Kymmenet lapset näyttävät surullisilta ja osa itkee. Näyttää siltä, että jotain vakavaa on tapahtunut. Samaan aikaan kuitenkin lasten kanssa kävelevät aikuiset retuuttavat lapsia ja puuskahtelevat lauseita kuten:
– Niin, eihän tässä ehditykään leikkiä kuin yhdeksän tuntia.
– Nyt lopetat heti ton karjumisen!
– Etkö sä arvosta ollenkaan sitä, että tultiin tänne?
– Haluatko mieluummin kävellä itse vai että vartijat vievät meidät ulos?

Kyseessä on lähtöhetki huvipuistosta. Kaikki ovat väsyneitä ja vanhemmista tuntuu kohtuuttomalta, että lapset alkavat itkeä eivätkä tahdo lähteä. Vanhemmat ovat maksaneet itsensä kipeiksi päivästä ja jaksaneet liukua, hyppiä, kieppua, loiskutella ja vatkautua tuntikausia. Ei ihme, että pinna on kireällä. Ja sitten lapsi ei tahdo lähteä. Tässä tilanteessa tulee helposti näkyväksi se, minkälaisia työkaluja vanhemmilla on ristiriitatilanteisiin.

Valitettavan usein aikuinen ei huomaa asettuvansa itse poikittain aivan samalla tavalla kuin lapsi. Molempien resurssit ovat väsyneenä vähäiset ja vanhempi saattaa vain alkaa toistaa sitä, mitä hänelle itselleen on lapsena vastaavassa tilanteessa sanottu. Näin sukupolvien ketjussa toistuvat toimintatavat siirtyvät eivätkä tule arvioiduiksi uudelleen. Esimerkkikommenteissa näitä toimintatapoja olivat esimerkiksi ironinen vähättely, käskeminen, syyllistäminen ja pelottelu. Mitä tehdä niiden sijaan?

Ensinnäkin valmistele lasta lähtöön:
1. Kuule, mä huomasin/tiedän/kuulin kuulutuksen, että huvipuisto menee hetken kuluttua kiinni. Mennään vielä yhteen/kahteen/kolmeen laitteeseen ja sitten lähdetään.

2. No niin, tää on meidän vika laite, nautitaan! Onpa meillä ollu hauska päivä! Kiitos, kulta, tästä ihanasta päivästä!

Jos lapsi näistä huolimatta ajautuu tunnekuohuun, kuuntele lasta aidon empaattisesti:

1. Susta on ollu niin kivaa, ettet millään haluaisi lähteä. Sua ihan suututtaa se, että on ilta ja joudut menemään kotiin täältä.

2. Voit himpura, onpa tylsää, että joudutaan lähtemään. Mustakin täällä on ollu todella kivaa. On ollu aivan mahtavaa olla sun kanssa ja höpsötellä.

Anna lapselle hetki aikaa tuntea myötätuntoiset viestisi. Tämä ei ole taikatemppu. Sitten voitte esimerkiksi miettiä, mikä oli kivointa päivässä ja mikä jännintä, pelottavinta tai hauskinta. Voitte myös miettiä, mihin laitteeseen olisi kivointa mennä ekana ensi vuonna.

Näillä konsteilla mallinnat lapselle sitä, kuinka luopua ja hyvästellä niin isot kuin pienetkin asiat elämässä. Tehdään se mieluummin arvostaen ja kiitollisena kuin väkisin ja vihaisena.

PS. Yksi perhe oli keksinyt, että kun oli lähdön hetki, he huusivat lapsille:
– Lähdetään jätskille!
Lapset tulivat innosta hihkuen. Sydämeni suli. Arvostin sitä, että vanhemmat olivat tiedostaneet etukäteen lähtöhetken vaikeuden ja sopineet lasten kanssa, että päivä päättyy yhteiseen jätskihetkeen.
PPS. Lisää näitä keinoja voit opetella Toimiva perhe -kursseilla ja Vanhemman pinnanvenytyskurssillani. Päivitetyt kurssitiedot Facebook-sivullani.

Tykkää & jaa:

Kun rusinat hyökkäsivät kimppuuni eli miten vanhemman aivot tulkitsevat tilanteita väärin

Vanhempi, tunnistatko tämänkaltaisen tilanteen:

Lähteminen venyy aamulla ja alkaa olla kiire. Sanot lapsille monta kertaa, että pitää tulla pukemaan, että pitää mennä ihan just ja että on kiire. Olet itse jo laittamassa ulkovaatteita. Keräät mukaan otettavia tavaroita.

Hikeä pukkaa. Lapset ovat edelleen yksi kalsareissa ja toinen hihat hassusti jalkoihin puettuina. Saatat yrittää hymähtää lapsen höpsöttelylle, mutta samalla tiedät, että aika loppuu kesken ja tieto kolkuttaa takaraivossa.

Olet hermostunut viimeksi eilen illalla lapsille siitä, että he saivat sekoilukohtauksen ennen nukkumaanmenoa. Sanoit, ettet lue iltasatua, jos homma ei rauhoitu samantien. Tunsit vähän huonoa omaatuntoa siitä, että kiristit lapsia, vaikka heillä oli oikeastaan hauskaa, mutta et tiennyt, mitä muutakaan voisit tehdä. Oli saatava lapset nukkumaan, että voit hetken itse hengähtää. Samalla kuitenkin lupasit itsellesi, että huomenna on Hermostumaton päivä.

Tämän hetken kiire pahenee. Tajuat, että toisen lapsen hampaat on vielä pesemättä ja teidän olisi pitänyt olla ovesta ulos jo viisi minuuttia sitten, jotta aikataulu ei paukkuisi. Pienempi lapsista kaataa vahingossa eväsaskin rusinat lattialle. Silloin sinulta menee hermot ja alat huutaa:

”Nyt vipinää niihin kinttuihin, me ollaan jo myöhässä! Miks te ette voi tulla silloin, kun mä sanon!”. Et muista mitään järkeviä keinoja vaan uhkaat lapsilta illan peli- ja tv-ajan pois, jos ette pääse lähtemään jo-äsken. Lapset alkavat itkeä ja pääsette ovesta nopeasti ulos. Harmittelet taas jälkeenpäin sitä, että huusit ja olit tyly.

Mitä meissä oikein tapahtuu, kun hermot menevät, kun ajaudumme tunnekuohuun? Kyse on aivojen primitiivisestä taistele tai pakene -reaktiosta. Niin päättömältä kuin se kuulostaakin, meidän aivomme luulevat, että joudumme vaaratilanteeseen, kun emme saa ahdistavaa hetkeä ratkaistua – myös silloin, kun kyseessä on tilanne kolmevuotiaan kanssa. Mantelitumakkeemme aktivoituu ja menetämme ensinnäkin kykymme toimia viisaasti ja harkitsevasti ja toiseksi kykymme muistaa oppimiamme parempia toimintatapoja. Aivomme varautuvat siihen, että fyysinen vaara iskee, että voimme juosta mahdollisimman nopeasti tai taistella kaikin voimin. Siksi aivojen kaikki osat eivät toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Ja nimenomaan siksi alamme huutaa ja käyttäydymme aggressiivisemmin kuin stressittömässä tilanteessa.

Mitä sitten voisit tehdä?

Stressitasoja, jotka taistele tai pakene -tilassa ovat katossa, pitää saada laskemaan. Niitä voi laskea

viemällä huomion kehon tuntemuksiin
keskittymällä rauhalliseen uloshengitykseen
sanoittamalla tunteitaan (myös hiljaa mielessä toimii, mikä voi olla lapsen kanssa paras)
harjoittamalla itsemyötätuntoa, olemalla siis itse itsensä lohduttaja ja rauhoittaja tuossa hankalassa tilanteessa
tärkeää on myös oppia tunnistamaan erilaiset tilanteet ja niiden yhdistelmät, joissa stressitasot paukkuvat

Kaikkia näitä voi harjoitella helpoissa tilanteissa ja tehdä esimerkiksi säännöllistä mindfulness-harjoitusta, jonka hyödyt siirtyvät arkisiin tunnekuohutilanteisiin.

Toivon, että tästä kirjoituksesta on sinulle apua vaikeisiin tilanteisiin. Jaa artikkelia eteenpäin, jos koet, että siitä voi olla apua myös muille.

Kerron kaikista näistä pinnanvenytyksen tavoista tarkemmin myöhemmin tänä vuonna ilmestyvässä kirjassani Huomaa hetki perheessä, jossa esittelen vanhemman tunnekuohuihin kehittämäni Huomaa hetki -metodin. Tunnekuohuista ja siitä, miten niiden käsittelyssä voi kehittyä, voi opiskella muun muassa Toimiva perhe -kursseilla.

Ps. Tykkää sivustani myös Facebookissa, niin näet päivityksiä, artikkeleita ja uutisia lempeästä tietoisesta vanhemmuudesta.

Tykkää & jaa:

Miksi sä et käy iltsissä? – Tunteiden sanoittamisen tärkeydestä

Tunteiden sanoittaminen on tapa saada välitettyä toiselle ihmiselle kokemus siitä, että häntä on todella kuunneltu, hänen viestiään kunnioitettu ja hänen tunteensa ymmärretty. Sen lisäksi se voi olla tapa antaa toiselle tilaisuus ymmärtää omaa toimintaansa. Tämä on minusta erittäin tärkeä puoli asiassa. Kerron siitä esimerkin voimalla niin kuin minulla on tapana.

Lapsellani on lupa lähteä koulusta suoraan kotiin niin halutessaan, mutta useimmiten sovimme etukäteen siitä, jääkö hän iltapäiväkerhoon vai ei. Viime aikoina lapsi on kuitenkin tullut suoraan kotiin, vaikka iltapäiväkerhoon jäämisestä on sovittu. Kävimme tällaisen keskustelun autossa:

Minä: ”Miks sä tuut niin usein kotiin suoraan koulusta, vaikka ollaan sovittu, että meet iltsiin?”
Lapsi: ”En mä tiiä.”
Minä: ”No, mut siis mitä sä ajattelet silloin, miks sä et haluu mennä iltsiin?”
Lapsi ärtyneenä: ”Mä sanoin jo, että mä en tiiä. En mä tiiä, miks mä tuun kotiin. Mä vaan tuun.”
Minä: — (Mietin.)

Minä: ”Susta taitaa olla kivempaa olla kotona kuin iltsissä?”
Lapsi: ”Joo, niin on.”
Minä: ”Iltsissä ei oo yhtä kivaa kuin kotona?”
Lapsi: ”Niin, kun iltsissä pitää koko ajan tehdä jotain, siellä on koko ajan joku urheilujuttu tai leikki. Kotona mä saan olla rauhassa.”
Minä: ”Sua siis väsyttää etkä jaksa kaikkia niitä liikuntaleikkejä?”
Lapsi: ”Niin.”

Lapsi ei siis oikein itsekään tiennyt, miksi valitsee toimia niin kuin toimii, ja vasta sanottamalla asia valkeni hänelle itselleenkin. Käytännön ongelma ei varsinaisesti ratkennut, mutta pääsimme kiinni siihen, mistä koko kuviossa on kyse. Se on hyvä alku.

Tunteita sanoittamalla voi siis kunnioittavalla ja lempeällä asenteella päästä ymmärryksen tasolle. Siinä missä miksi-kysymykset päätyvät lapsen kanssa usein seinään, sanoittaminen lähentää, avaa yhteyden uudelleen, kasvattaa siltaa eri näkökulmien välille ja antaa niin puhujalle kuin kuuntelijallekin uutta tietoa tilanteesta.

Tykkää & jaa:

”Iik, äiti, mikä toi on?” Kuinka olla läsnä lapsen pelolle osa 1

Tuttavani pyysi minua kirjoittamaan lapsen pelon kohtaamisesta ja tiedostavasta suhtautumisesta siihen. Suurempia ja pienempiä pelkoja tulee esiin lasten kanssa lähes joka päivä. Olennaista on tietenkin se, miten niihin suhtautuu. Me aikuisina olemme mallina pelkojen kanssa olemiseen paitsi siinä, miten suhtaudumme lapsen pelkoihin, myös siinä miten suhtaudumme omiin pelkoihimme. Se taas saattaa olla monelle hyvinkin haastavaa.

Saavatko pelot olla? Oletko itse saanut pelätä? Tässä artikkelissa kerron esimerkin meidän elämästämme ja siitä, miten me olemme pikkuhiljaa tutustuneet pelkoon, sen aiheuttajaan ja sen mukanaan tuomiin mielikuviin.

Matkustimme perheeni kanssa paikkaan, jossa rannoilla elää paljon rapuja. Ajattelin, että ne olisivat lapsillemme suuri ilonaihe, mutta kävikin niin, että kun näytin lapsille, että jokainen reikä hiekassa on ravun tekemä, molemmat lapset alkoivat kirkua kauhusta. Heidän mielestään se, että joka puolella ympärillä kuhisi epäilyttäviä vieraita pikkueläimiä, oli karmaisevan pelottavaa. Kannoimme puolisoni kanssa kirkuvat lapset pitkän matkan pois rannalta, koska he eivät kerta kaikkiaan kyenneet rauhoittumaan niin, että olisivat itse kävelleet rapujen asuttamalla hiekalla.

Kun olimme lähteneet rannalta ja tilanne oli rauhoittunut, kävimme asiaa läpi. Sanoitin lasten tunteita: ”Sinua pelotti se, että niitä oli niin paljon?”, ”Susta oli pelottavaa, kun et tiennyt niistä ennen ja yhtäkkiä niitä oli kaikkialla?” ja ”Sä et tiedä, mitä ne tekee ihmiselle?”. Lapset tunsivat tulevansa kuulluiksi ymmärretyiksi ja että heidän pelkonsa on hyväksyttävä tunne. Kunnioitin heidän kokemustaan.

Sitten ehdotin, että tutustumme rapuihin niin, että katsomme niiden kuvia netistä ja luemme niiden elämästä. Kerroin myös, että ravut pelkäävät ihmisiä todella paljon ja että ne ovat lähinnä kiinnostuneita omista jutuistaan eivätkä lainkaan meistä.

Esikoiseni aristeli rapuja seuraavanakin päivänä vähän, mutta juoksi niiden kansoittaman rantakaistaleen ohi nopeasti mereen. Kuopus ei halunnut mennä uimaan ollenkaan vaan pysytteli koko ajan turvassa rantatuolissa. Hän ymmärsi rationaalisella tasolla, että ravut eivät tee hänelle pahaa, mutta pelon tunne oli niin voimakas, että se ylitti tuon ymmärryksen. Puhuimme siitä, missä ja miltä pelko tuntuu kehossa.

Myöhemmin tuolla viikolla lapsi uskaltautui sylissä katsomaan rapuja ja meni myös uimaan, kun hänet kannettiin veteen. Tuossa vaiheessa isompi oli unohtanut ravut jo kokonaan eikä pelännyt niitä lainkaan. Tämä oli myös koko loppuloman tilanne. Pienempi ei varsinaisesti päässyt pelostaan, mutta emme myöskään pakottaneet häntä kävelemään rannassa saati nauraneet hänen pelolleen. Tuntui olennaiselta antaa kummankin lapsen elää oma kokemuksensa juuri omalle temperamentilleen sopivalla tavalla ja olla itse turvallinen hahmo mahdollistamassa kokemuksen. Lapsen on saatava kokea itse se kohta, kun jokin asia ei enää pelota. Jos hänet pakotetaan uskaltamaan, jää pelkojen kohtaamisen ja rohkaistumisen oppiminen kesken.

Ajattelen siis, että on olennaista:

sanoittaa kokemusta ja tunteita
tutustua pelon aiheuttajaan yhdessä turvallisesti
tutustua siihen, miltä pelko tuntuu kehossa
kunnioittaa tunnekokemusta
olla luotettava ja muistaa olla nauramatta (vaikka lapsen kokemus vaikuttaisi itsestä hassulta)

Leppoisia lomahetkiä!

PS. Syksyn kursseillani on tilaa! Tutustu niihin täällä.

PPS. Kuten otsikostakin saattaa päätellä, kirjoitan samasta aiheesta toisen osan.

Tykkää & jaa:

Kosketuksen rauhoittava voima

Vanhempana joutuu usein tilanteeseen, jossa lapsen olisi hyvä rauhoittua vähän, jotta vanhempi voisi keskittyä hetkeksi aikaa esimerkiksi toisen aikuisen puheeseen. Lapsi saattaa vaatia eniten huomiota juuri silloin, kun vanhempi suuntaa sen kokonaan toisaalle.

Usein vanhempana päätyy luuppaamaan jotain käskyä, kuten ”Voisitko olla hiljaa” tai ”Mä haluan kuunnella tätä”. Lapsen tarve (huomio) ei tule kuitenkaan kohdatuksi tällaisilla toiveilla tai käskyillä ja siksi lapsi usein jatkaa käyttäytymistään.

Näissä tilanteissa – ja monissa muissa rauhoittelua kaipaavissa tilanteissa – olen käyttänyt kosketuksen hellää ja rauhoittavaa voimaa lapsen tyynnyttämiseen. Lapsi saa kosketuksella osan huomiostani ja kosketuksen muut hyödyt kuten oksitosiinihormonien tuottaman hyvän olon.

Kosketus voi olla hierontaa, silittämistä, sylittelyä tai heijaamista. Jo se, että koskee lapsen selkää eri tavoin, esimerkiksi painelemalla, hyppäyttelemällä sormia, hellästi puristelemalla ihoa tai sivelemällä pitkiä vetoja, rauhoittaa lapsen keskittymään kosketukseen. Tärkeää on, että kosketus on vankka ja hellä eikä kutita tai satuta. Syliin ottaminen on hellyyttää ja hyväksyntää, joka usein sellaisenaan rauhoittaa – erityisesti jos kyseessä on isompi lapsi, joka on jo vähemmän sylissä.

Iltaisin kosketus voi rauhoittaa iltavilliä lasta. Jos koko huomio on mahdollista antaa, voi lapselle tehdä esimerkiksi satuhieronnan. Satuhieronta on sadun kertomista lapselle samalla, kun sitä kuvittaa vakaalla ja lempeällä kosketuksella lapsen iholle, selkään. Lopuksi annetaan lapselle aina samana toistuva merkki siitä, että satu päättyy, esimerkiksi asettamalla käsi lapsen olkapäälle.

Tässä on Facebook-postaus kirjani Kamalan ihana päivä satuhierontaharjoituksesta.

Tykkää & jaa:

Kun lapsiin menee hermot, älä naura omalle käytöksellesi vaan hae apua

Kuuntelin äsken sittemmin poistetun podcastin vanhemmuudesta. Toivon todella, että molemmat keskustelijat heräävät siihen, että heidän toimintansa ei ole naurun aihe. Podcastissä he naureskelevat sille, että ovat muun muassa laittaneet lapset parvekkeelle pakkaseen, uhanneet silputa Fiskarseilla heidän unilelunsa, uhanneet jättää lapsen yksin tai uhanneet, että toinen vanhempi tai isovanhempi suuttuu. Pienimpänä pahana he mainitsivat huutamisen. Jutussa naureskellaan myös lapsen lyömiselle. Lasten kylmään suihkuun viemiseen he jopa jakelevat naureskellen vinkkejä.

Keskustelijat pitivät ongelmallisimpana lähinnä omaa ikävää syyllisyydentuntoaan. Toinen heistä sanoi hakeneensa jossain vaiheessa apua, mutta sitten tilanteen rauhoittuneen – toisaalta keskustelusta käy ilmi, että ongelmia on edelleen ja molemmat toteavat vihan- ja raivontunteiden vanhemmuudessa olevan syviä. Eläimellisyydeksi tunteiden leimaaminen on vastuunpakenemista.

Vihaisuudesta ja kovakouraisuudesta he ovat sitä mieltä, että on hyvä, että lapset ymmärtävät, että nyt riittää.

Vanhemmuuden vaikeat tilanteet saattavat olla niin haastavia, että niihin on aiheellista pyytää apua. Apu voi olla perheneuvola tai esimerkiksi Maria Akatemia tai Toimiva perhe tai Ihana perhe -kurssi. Älä jää yksin isojen tunteiden tai keinottomuuden kanssa. Vaihtoehtoja ja erilaisia toimintatapoja on, mutta ne täytyy oppia. Jos huomaat, että olet umpikujassa, sano se ääneen tai ainakin hae uusia työkaluja! Häpeään ei ole aihetta ja aiheesta pitää minustakin puhua, mutta ei näin, ei nauraen väkivallalle tai lapsen tuskalle vaan rakentavasti.

Tykkää Ihanasta perheestä myös Facebookissa!

Tykkää & jaa:

”Nyt pitää kyllä pyytää anteeksi!” vai pitääkö sittenkään?

Leikki-ikäinen ottaa lelun toisen kädestä. Toinen alkaa itkeä ja molempien vanhemmat huomaavat, että jotain on sattunut. Lelu otetaan takaisin sen napanneelta ja vanhempi ojentaa lastaan samalla, kun palauttaa lelun sillä alunperin leikkineelle lapselle: ”Ei saa ottaa kädestä, toi oli ikävästi tehty. Nyt pitää kyllä pyytää anteeksi!”. Lapsi on vihaisen näköinen eikä halua pahoitella tekoaan. Vanhempi jatkaa ripittämistä, ottaa lasta kädestä ja taluttaa toisen luo. ”Nyt sanot anteeksi”. Lapsi sanoo vastentahtoisesti ”anteeksi”, jotta pääsee tilanteesta.

Kuulostaako tilanne tutulta? Usein kuvioon liittyy myös lyömistä tai tönimistä, mutta melko lailla samaa kaavaa se toistaa. Muistatko myös sen kolkon fiiliksen jossain tajunnan perukoilla, että nyt tämä ei mene oikein. Mietit, miksi lapseni ei halua pyytää anteeksi. Sosiaalinen tilanne vaatii anteeksipyyntöä ja toinen vanhempi odottaa sitä ainakin, jollei tämän lapsi. Ja miten muuten lapseni oppii hyväksi ihmiseksi tai edes yhteiskuntakelpoiseksi?

Kolkko tunne on se, jota meidän pitäisi näissä tilanteissa pysähtyä kuuntelemaan. Lasta ei nimittäin pitäisi pakottaa pyytämään anteeksi ja jollain tasolla me tiedämme sen. Lapsi ei ole pahoillaan (vielä) ja kun pakotamme hänet pyytämään anteeksi, käytämme anteeksipyyntöä itse asiassa rangaistuksena. Kuvittele tilanne, jossa itse olet vihainen ja käyttäytynyt väärin: esimerkiksi olet sanonut puolisollesi tökerösti. Miltä tuntuisi, jos sinä samana hetkenä joku tulisi saarnaamaan sinulle, että nyt tuli kyllä käyttäydyttyä ikävästi? Tai vielä tarkemmin, jos et edes ollut tullut ajatelleeksi, että olet käyttäytynyt töykeästi ja joku hyökkäisi kertomaan, että on aika pyytää anteeksi? Tältä lapsesta tuntuu. Hänen käytöksensä on yleensä tahatonta. Tai vähintään hänen mielestään perusteltua.

Mitä sitten voisi tehdä?

* Aloita sanoittamalla tilannetta. Voit todeta, että ”sinä otit lelun X:n kädestä. X:stä tuntuu se nyt varmaan kurjalta”. (Sivuhuomiona: jos toinen lapsi ei ole huomannut lelun ottamista tai tönäisyä, älä turhaan ryhdy rakentamaan konfliktia.)

* Voit sanoa, että haluaisit, että lapsi antaa lelun takaisin ja jatkaa juttelua niin kauan, kunnes lapsi antaa lelun takaisin toiselle tai tilanne ratkeaa jotenkin muuten. Jos otat itse lapselta lelun, osoitat, että jotkut ihmistet voivatkin ottaa lelun toisilta eli toimit käänteisenä esimerkkinä. (Joskus tämäkin on tietenkin välttämätöntä, mutta periaatteessa toimintaa, jota voisi välttää.)

* Jos toinen on vihainen tai surullinen, voit kertoa lapsellesi rauhallisesti ja empaattisesti, että toiselle tuli nyt paha mieli. Voit kertoa, että jos haluat vielä leikkiä toisen kanssa/olla tämän kaveri/olla ystävällinen, voit nyt pyytää anteeksi tai keksiä jotain muuta, jolla ilahduttaa kaveria. Muoto ei ole tärkeä vaan aie. On tarpeellista, että herättelemme lapsessa halua pahoitella.

Myöhemmin voitte myös jutella ikätasoisesti siitä, miksi anteeksi on tapana pyytää ja miksi lelun nappaaminen toiselta tuntuu kurjalta. Ristiriitatilanteessa lapsi on sitä mieltä, että hänen käyttäytymisensä on ok ja hän on tunnekuohussa. Silloin on turha luennoida tai rangaista, jos haluat että lapsi oppii jotain. Tunnekuohussa se on mahdotonta. Ole siksi empaattinen ja kuuntele lapsen puolta asiasta. Jos koet sosiaalista painetta, voit kertoa avoimesti toisille vanhemmille, että yrität opettaa lasta haluamaan pyytää anteeksi. Ja voit pahoitella lapsen puolesta. Voit sanoa toiselle lapselle esimerkiksi, että ”meillä opetellaan kunnioittavaa leikkiä ja olen pahoillani, että X otti nyt lelun sinulta”. Näin molemmat lapset saavat kokemuksen empatiasta ja kunnioituksesta.

Tykkää Ihanasta perheestä myös Facebookissa!

Tykkää & jaa:

Kuinka kuulla sydämellä, kun mieli huutaa: ”Miksei toi anna mun olla rauhassa”?

Turhautunut lapsi heittää tavaroita ja sanoo: ”Äiti, mulla on ihan tylsää”. Minä yritän saada töitä tehtyä ja tunnen, kuinka hermostuminen kasvaa sisälläni. Tätä on jatkunut jo vähän aikaa.

Lapsi: ”Äiti! Mulla ei oo ketään leikkikaveria!”.

Minä: ”Voitko olla hiljaa, kun mä en saa tehtyä töitä, kun sä metelöit.”

Tajuan, ettei lapsen turhautuminen ole minusta kiinni eikä se lopu sillä, että murahdan kymmennen kerran, että minun on nyt pakko tehdä nämä pari asiaa.

Käännyn lapsen puoleen. Hän ilahtuu ja pyytää päästä syliin.

Nostan viisivuotiaan painavan otuksen syliini ja lapsi rauhoittuu hieman. ”Äiti, mulla on tosi tylsää”.

~~”Niin, mutta mun pitää tehdä töitä, että mä saan palkkaa. Sun täytyy jo osata olla, sä oot jo viisivuotias. Koitas reipastua.”~~
”Mä tiiän, pupunen. Alexis ei oo kotona ja Oivi on eskarissa ja sulla on tosi tylsää.”

Lapsi painautuu minua vasten ja kuiskaa: ”Voisitko sä leikkiä mun kanssa?”.

~~”Ei mulla ole mitenkään aikaa nyt leikkiä. Menepä vaikka rakentamaan Legoja.”~~
”Sä haluaisitkin, että MÄ leikin sun kanssa?”

”Niin.”

~~”Mutta mulla on niin paljon tehtävää, että mä en ehdi nyt”.~~
”No, mä leikin vähän aikaa. Sovitaanko, että mä teen sit taas vähän aikaa töitä?”.

”Joo.”

”Ja kulta, voisitko ens kerralla suoraan pyytää, jos haluut, että mä leikin sun kanssa?”.

”Joo, tai joo, jos mä osaan.”

(Auts, auts, siinä se tuli. Se ei osaa muuta.)

Lapsi tekee joka hetkellä parhaansa tullakseen onnelliseksi ja täyttääkseen tarpeensa – aivan kuten me muutkin ihmiset. Lapsen ärsyttävä käytös on tätä myös ja se on merkki täyttymättömästä tarpeesta.

Minä leikin vähän aikaa lapsen kanssa. Ihan oikeasti vähän aikaa, noin kymmenen minuuttia. Siinä ajassa lapsi tankkasi läheisyyttä ja huomiota ja pystyin sitten tekemään töitä pitkästi häiriöttä. Tämä ratkaisu oli kaikin puolin win-win, mutta ensin minun piti pystyä:

1) ottamaan välihengityksiä ja reflektoimaan tilannetta, jotta en hermostunut,
2) ymmärtämään, että juuriongelma oli lapsen ei minun,
3) kuuntelemaan lasta aktiivisesti ja
4) antaa ratkaisun syntyä vuorovaikutuksessa lapsen kanssa.

Näillä mentiin meillä tänään ja näiden taitojen avulla sain muun muassa tämän kirjoituksen kirjoitettua. Tervetuloa uuteen blogiin!

Ps. Minut löytää myös Facebookista

Tykkää & jaa: