”Nyt pitää kyllä pyytää anteeksi!” vai pitääkö sittenkään?

Leikki-ikäinen ottaa lelun toisen kädestä. Toinen alkaa itkeä ja molempien vanhemmat huomaavat, että jotain on sattunut. Lelu otetaan takaisin sen napanneelta ja vanhempi ojentaa lastaan samalla, kun palauttaa lelun sillä alunperin leikkineelle lapselle: ”Ei saa ottaa kädestä, toi oli ikävästi tehty. Nyt pitää kyllä pyytää anteeksi!”. Lapsi on vihaisen näköinen eikä halua pahoitella tekoaan. Vanhempi jatkaa ripittämistä, ottaa lasta kädestä ja taluttaa toisen luo. ”Nyt sanot anteeksi”. Lapsi sanoo vastentahtoisesti ”anteeksi”, jotta pääsee tilanteesta.

Kuulostaako tilanne tutulta? Usein kuvioon liittyy myös lyömistä tai tönimistä, mutta melko lailla samaa kaavaa se toistaa. Muistatko myös sen kolkon fiiliksen jossain tajunnan perukoilla, että nyt tämä ei mene oikein. Mietit, miksi lapseni ei halua pyytää anteeksi. Sosiaalinen tilanne vaatii anteeksipyyntöä ja toinen vanhempi odottaa sitä ainakin, jollei tämän lapsi. Ja miten muuten lapseni oppii hyväksi ihmiseksi tai edes yhteiskuntakelpoiseksi?

Kolkko tunne on se, jota meidän pitäisi näissä tilanteissa pysähtyä kuuntelemaan. Lasta ei nimittäin pitäisi pakottaa pyytämään anteeksi ja jollain tasolla me tiedämme sen. Lapsi ei ole pahoillaan (vielä) ja kun pakotamme hänet pyytämään anteeksi, käytämme anteeksipyyntöä itse asiassa rangaistuksena. Kuvittele tilanne, jossa itse olet vihainen ja käyttäytynyt väärin: esimerkiksi olet sanonut puolisollesi tökerösti. Miltä tuntuisi, jos sinä samana hetkenä joku tulisi saarnaamaan sinulle, että nyt tuli kyllä käyttäydyttyä ikävästi? Tai vielä tarkemmin, jos et edes ollut tullut ajatelleeksi, että olet käyttäytynyt töykeästi ja joku hyökkäisi kertomaan, että on aika pyytää anteeksi? Tältä lapsesta tuntuu. Hänen käytöksensä on yleensä tahatonta. Tai vähintään hänen mielestään perusteltua.

Mitä sitten voisi tehdä?

* Aloita sanoittamalla tilannetta. Voit todeta, että ”sinä otit lelun X:n kädestä. X:stä tuntuu se nyt varmaan kurjalta”. (Sivuhuomiona: jos toinen lapsi ei ole huomannut lelun ottamista tai tönäisyä, älä turhaan ryhdy rakentamaan konfliktia.)

* Voit sanoa, että haluaisit, että lapsi antaa lelun takaisin ja jatkaa juttelua niin kauan, kunnes lapsi antaa lelun takaisin toiselle tai tilanne ratkeaa jotenkin muuten. Jos otat itse lapselta lelun, osoitat, että jotkut ihmistet voivatkin ottaa lelun toisilta eli toimit käänteisenä esimerkkinä. (Joskus tämäkin on tietenkin välttämätöntä, mutta periaatteessa toimintaa, jota voisi välttää.)

* Jos toinen on vihainen tai surullinen, voit kertoa lapsellesi rauhallisesti ja empaattisesti, että toiselle tuli nyt paha mieli. Voit kertoa, että jos haluat vielä leikkiä toisen kanssa/olla tämän kaveri/olla ystävällinen, voit nyt pyytää anteeksi tai keksiä jotain muuta, jolla ilahduttaa kaveria. Muoto ei ole tärkeä vaan aie. On tarpeellista, että herättelemme lapsessa halua pahoitella.

Myöhemmin voitte myös jutella ikätasoisesti siitä, miksi anteeksi on tapana pyytää ja miksi lelun nappaaminen toiselta tuntuu kurjalta. Ristiriitatilanteessa lapsi on sitä mieltä, että hänen käyttäytymisensä on ok ja hän on tunnekuohussa. Silloin on turha luennoida tai rangaista, jos haluat että lapsi oppii jotain. Tunnekuohussa se on mahdotonta. Ole siksi empaattinen ja kuuntele lapsen puolta asiasta. Jos koet sosiaalista painetta, voit kertoa avoimesti toisille vanhemmille, että yrität opettaa lasta haluamaan pyytää anteeksi. Ja voit pahoitella lapsen puolesta. Voit sanoa toiselle lapselle esimerkiksi, että ”meillä opetellaan kunnioittavaa leikkiä ja olen pahoillani, että X otti nyt lelun sinulta”. Näin molemmat lapset saavat kokemuksen empatiasta ja kunnioituksesta.

Tykkää Ihanasta perheestä myös Facebookissa!

Tykkää & jaa: