Vanhempi, tunnistatko tämänkaltaisen tilanteen:
Lähteminen venyy aamulla ja alkaa olla kiire. Sanot lapsille monta kertaa, että pitää tulla pukemaan, että pitää mennä ihan just ja että on kiire. Olet itse jo laittamassa ulkovaatteita. Keräät mukaan otettavia tavaroita.
Hikeä pukkaa. Lapset ovat edelleen yksi kalsareissa ja toinen hihat hassusti jalkoihin puettuina. Saatat yrittää hymähtää lapsen höpsöttelylle, mutta samalla tiedät, että aika loppuu kesken ja tieto kolkuttaa takaraivossa.
Olet hermostunut viimeksi eilen illalla lapsille siitä, että he saivat sekoilukohtauksen ennen nukkumaanmenoa. Sanoit, ettet lue iltasatua, jos homma ei rauhoitu samantien. Tunsit vähän huonoa omaatuntoa siitä, että kiristit lapsia, vaikka heillä oli oikeastaan hauskaa, mutta et tiennyt, mitä muutakaan voisit tehdä. Oli saatava lapset nukkumaan, että voit hetken itse hengähtää. Samalla kuitenkin lupasit itsellesi, että huomenna on Hermostumaton päivä.
Tämän hetken kiire pahenee. Tajuat, että toisen lapsen hampaat on vielä pesemättä ja teidän olisi pitänyt olla ovesta ulos jo viisi minuuttia sitten, jotta aikataulu ei paukkuisi. Pienempi lapsista kaataa vahingossa eväsaskin rusinat lattialle. Silloin sinulta menee hermot ja alat huutaa:
”Nyt vipinää niihin kinttuihin, me ollaan jo myöhässä! Miks te ette voi tulla silloin, kun mä sanon!”. Et muista mitään järkeviä keinoja vaan uhkaat lapsilta illan peli- ja tv-ajan pois, jos ette pääse lähtemään jo-äsken. Lapset alkavat itkeä ja pääsette ovesta nopeasti ulos. Harmittelet taas jälkeenpäin sitä, että huusit ja olit tyly.
Mitä meissä oikein tapahtuu, kun hermot menevät, kun ajaudumme tunnekuohuun? Kyse on aivojen primitiivisestä taistele tai pakene -reaktiosta. Niin päättömältä kuin se kuulostaakin, meidän aivomme luulevat, että joudumme vaaratilanteeseen, kun emme saa ahdistavaa hetkeä ratkaistua – myös silloin, kun kyseessä on tilanne kolmevuotiaan kanssa. Mantelitumakkeemme aktivoituu ja menetämme ensinnäkin kykymme toimia viisaasti ja harkitsevasti ja toiseksi kykymme muistaa oppimiamme parempia toimintatapoja. Aivomme varautuvat siihen, että fyysinen vaara iskee, että voimme juosta mahdollisimman nopeasti tai taistella kaikin voimin. Siksi aivojen kaikki osat eivät toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Ja nimenomaan siksi alamme huutaa ja käyttäydymme aggressiivisemmin kuin stressittömässä tilanteessa.
Mitä sitten voisit tehdä?
Stressitasoja, jotka taistele tai pakene -tilassa ovat katossa, pitää saada laskemaan. Niitä voi laskea
- viemällä huomion kehon tuntemuksiin
- keskittymällä rauhalliseen uloshengitykseen
- sanoittamalla tunteitaan (myös hiljaa mielessä toimii, mikä voi olla lapsen kanssa paras)
- harjoittamalla itsemyötätuntoa, olemalla siis itse itsensä lohduttaja ja rauhoittaja tuossa hankalassa tilanteessa
- tärkeää on myös oppia tunnistamaan erilaiset tilanteet ja niiden yhdistelmät, joissa stressitasot paukkuvat
Kaikkia näitä voi harjoitella helpoissa tilanteissa ja tehdä esimerkiksi säännöllistä mindfulness-harjoitusta, jonka hyödyt siirtyvät arkisiin tunnekuohutilanteisiin.
Toivon, että tästä kirjoituksesta on sinulle apua vaikeisiin tilanteisiin. Jaa artikkelia eteenpäin, jos koet, että siitä voi olla apua myös muille.
Kerron kaikista näistä pinnanvenytyksen tavoista tarkemmin myöhemmin tänä vuonna ilmestyvässä kirjassani Huomaa hetki perheessä, jossa esittelen vanhemman tunnekuohuihin kehittämäni Huomaa hetki -metodin. Tunnekuohuista ja siitä, miten niiden käsittelyssä voi kehittyä, voi opiskella muun muassa Toimiva perhe -kursseilla.
