Tuttavani pyysi minua kirjoittamaan lapsen pelon kohtaamisesta ja tiedostavasta suhtautumisesta siihen. Suurempia ja pienempiä pelkoja tulee esiin lasten kanssa lähes joka päivä. Olennaista on tietenkin se, miten niihin suhtautuu. Me aikuisina olemme mallina pelkojen kanssa olemiseen paitsi siinä, miten suhtaudumme lapsen pelkoihin, myös siinä miten suhtaudumme omiin pelkoihimme. Se taas saattaa olla monelle hyvinkin haastavaa.
Saavatko pelot olla? Oletko itse saanut pelätä? Tässä artikkelissa kerron esimerkin meidän elämästämme ja siitä, miten me olemme pikkuhiljaa tutustuneet pelkoon, sen aiheuttajaan ja sen mukanaan tuomiin mielikuviin.
Matkustimme perheeni kanssa paikkaan, jossa rannoilla elää paljon rapuja. Ajattelin, että ne olisivat lapsillemme suuri ilonaihe, mutta kävikin niin, että kun näytin lapsille, että jokainen reikä hiekassa on ravun tekemä, molemmat lapset alkoivat kirkua kauhusta. Heidän mielestään se, että joka puolella ympärillä kuhisi epäilyttäviä vieraita pikkueläimiä, oli karmaisevan pelottavaa. Kannoimme puolisoni kanssa kirkuvat lapset pitkän matkan pois rannalta, koska he eivät kerta kaikkiaan kyenneet rauhoittumaan niin, että olisivat itse kävelleet rapujen asuttamalla hiekalla.
Kun olimme lähteneet rannalta ja tilanne oli rauhoittunut, kävimme asiaa läpi. Sanoitin lasten tunteita: ”Sinua pelotti se, että niitä oli niin paljon?”, ”Susta oli pelottavaa, kun et tiennyt niistä ennen ja yhtäkkiä niitä oli kaikkialla?” ja ”Sä et tiedä, mitä ne tekee ihmiselle?”. Lapset tunsivat tulevansa kuulluiksi ymmärretyiksi ja että heidän pelkonsa on hyväksyttävä tunne. Kunnioitin heidän kokemustaan.
Sitten ehdotin, että tutustumme rapuihin niin, että katsomme niiden kuvia netistä ja luemme niiden elämästä. Kerroin myös, että ravut pelkäävät ihmisiä todella paljon ja että ne ovat lähinnä kiinnostuneita omista jutuistaan eivätkä lainkaan meistä.
Esikoiseni aristeli rapuja seuraavanakin päivänä vähän, mutta juoksi niiden kansoittaman rantakaistaleen ohi nopeasti mereen. Kuopus ei halunnut mennä uimaan ollenkaan vaan pysytteli koko ajan turvassa rantatuolissa. Hän ymmärsi rationaalisella tasolla, että ravut eivät tee hänelle pahaa, mutta pelon tunne oli niin voimakas, että se ylitti tuon ymmärryksen. Puhuimme siitä, missä ja miltä pelko tuntuu kehossa.
Myöhemmin tuolla viikolla lapsi uskaltautui sylissä katsomaan rapuja ja meni myös uimaan, kun hänet kannettiin veteen. Tuossa vaiheessa isompi oli unohtanut ravut jo kokonaan eikä pelännyt niitä lainkaan. Tämä oli myös koko loppuloman tilanne. Pienempi ei varsinaisesti päässyt pelostaan, mutta emme myöskään pakottaneet häntä kävelemään rannassa saati nauraneet hänen pelolleen. Tuntui olennaiselta antaa kummankin lapsen elää oma kokemuksensa juuri omalle temperamentilleen sopivalla tavalla ja olla itse turvallinen hahmo mahdollistamassa kokemuksen. Lapsen on saatava kokea itse se kohta, kun jokin asia ei enää pelota. Jos hänet pakotetaan uskaltamaan, jää pelkojen kohtaamisen ja rohkaistumisen oppiminen kesken.
Ajattelen siis, että on olennaista:
- sanoittaa kokemusta ja tunteita
- tutustua pelon aiheuttajaan yhdessä turvallisesti
- tutustua siihen, miltä pelko tuntuu kehossa
- kunnioittaa tunnekokemusta
- olla luotettava ja muistaa olla nauramatta (vaikka lapsen kokemus vaikuttaisi itsestä hassulta)
Leppoisia lomahetkiä!
PS. Syksyn kursseillani on tilaa! Tutustu niihin täällä.
PPS. Kuten otsikostakin saattaa päätellä, kirjoitan samasta aiheesta toisen osan.
