Tunteiden sanoittaminen on tapa saada välitettyä toiselle ihmiselle kokemus siitä, että häntä on todella kuunneltu, hänen viestiään kunnioitettu ja hänen tunteensa ymmärretty. Sen lisäksi se voi olla tapa antaa toiselle tilaisuus ymmärtää omaa toimintaansa. Tämä on minusta erittäin tärkeä puoli asiassa. Kerron siitä esimerkin voimalla niin kuin minulla on tapana.
Lapsellani on lupa lähteä koulusta suoraan kotiin niin halutessaan, mutta useimmiten sovimme etukäteen siitä, jääkö hän iltapäiväkerhoon vai ei. Viime aikoina lapsi on kuitenkin tullut suoraan kotiin, vaikka iltapäiväkerhoon jäämisestä on sovittu. Kävimme tällaisen keskustelun autossa:
Minä: ”Miks sä tuut niin usein kotiin suoraan koulusta, vaikka ollaan sovittu, että meet iltsiin?”
Lapsi: ”En mä tiiä.”
Minä: ”No, mut siis mitä sä ajattelet silloin, miks sä et haluu mennä iltsiin?”
Lapsi ärtyneenä: ”Mä sanoin jo, että mä en tiiä. En mä tiiä, miks mä tuun kotiin. Mä vaan tuun.”
Minä: — (Mietin.)
Minä: ”Susta taitaa olla kivempaa olla kotona kuin iltsissä?”
Lapsi: ”Joo, niin on.”
Minä: ”Iltsissä ei oo yhtä kivaa kuin kotona?”
Lapsi: ”Niin, kun iltsissä pitää koko ajan tehdä jotain, siellä on koko ajan joku urheilujuttu tai leikki. Kotona mä saan olla rauhassa.”
Minä: ”Sua siis väsyttää etkä jaksa kaikkia niitä liikuntaleikkejä?”
Lapsi: ”Niin.”
Lapsi ei siis oikein itsekään tiennyt, miksi valitsee toimia niin kuin toimii, ja vasta sanottamalla asia valkeni hänelle itselleenkin. Käytännön ongelma ei varsinaisesti ratkennut, mutta pääsimme kiinni siihen, mistä koko kuviossa on kyse. Se on hyvä alku.
Tunteita sanoittamalla voi siis kunnioittavalla ja lempeällä asenteella päästä ymmärryksen tasolle. Siinä missä miksi-kysymykset päätyvät lapsen kanssa usein seinään, sanoittaminen lähentää, avaa yhteyden uudelleen, kasvattaa siltaa eri näkökulmien välille ja antaa niin puhujalle kuin kuuntelijallekin uutta tietoa tilanteesta.
